EEVA (JA KOIRAT)

Kerron tässä vähän itsestäni ja siitä, miten hurahdin tähän ihmeelliseen harrastukseen.

Pidin koirista jo lapsena ja ulkoilutin Oulussa kaikki naapuruston koirat tasapuolisesti: seurassani nähtiin mm. griffoni nimeltä Ali, venäjänvinttikoira Juri ja saksanpaimenkoira Roy. Noin kymmenvuotiaasta eteenpäin suuri rakkauteni olikin juuri tuo saksanpaimenkoira Nimbus vom Grossen Isthmus, tuttavallisemmin Roy. Roy oli palveluskoiraksi koulutettu, lajinaan vaativa suojelu. Mummi, jonka kanssa asuin, oli kauhuissaan! Hän kyllä oppi vähitellen, että Roy oli rotunsa erinomainen edustaja: se oli luonteeltaan erittäin tasapainoinen, rauhallinen ja kiltti. Royn omistajat ottivat minut mukaansa palveluskoiraharrastukseen, mistä olen heille ikuisesti kiitollinen! Sen myötä sain paljon ystäviä ja harrastuksen, jossa olen viihtynyt vuosikymmeniä. Muistona Oulun ajoilta on jäänyt ainaisjäsenyys Oulun Palveluskoirayhdistykseen. 

Royn jälkeen Erittäin Tärkeän Tehtävän sai musta labradorinnoutaja Horseman's Magna Carta. Manta asui äitini ja isäpuoleni kanssa Oulussa. Mantan kanssa ulkoilimme paljon ja sen kanssa opin tuntemaan labradorin jalon luonteen. Mantan iloisuus, lempeys ja välittömyys tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja valinta oli tehty.  

Hankin ensimmäisen oman labradorini vuonna 1985. Keltainen labradorityttö, Mellows Spring Magic tuli kanssani lentäen kotiin Birgitta Johanssonin kennelistä Inkoosta. Sennin kanssa sain rauhassa tehdä klassisia koiranomistajan virheitä: kun se kirmasi kurittomana pitkin Simpsinkangasta, minä juoksin sen perässä vihaisesti huutaen. Neuvoessani silloista avomiestäni "kutsumaan sitä iloisesti", sain osakseni sarkastisia kommentteja ja vihaisia mulkaisuja. Senni eli opiskelujeni ajan kanssani Kajaanissa erilaisissa kimppakämpissä. Se oli ihanaa aikaa! 20-vuotiskurssitapaamisessa opiskelukaverit vielä muistelivat aikaa Sennin kanssa. Senni opetti minua koiranpidon saloihin pitkämielisesti ja kärsivällisesti peräti 14 vuoden ajan.

Kuuden vuoden pituisen koirattoman ajan jälken sain sijoitukseen Claptrap's Indian Rubyn, Tyynen. Tyyne oli elämäni koira: sen mystiset vaistot ja taito oivaltaa veivät jalat altani. Se oli myös ahne ja itsepäinen (joku sanoisi itsenäinen) ja se rakasti kaikkia! Vallilan spurgut saivat suukkonsa, samoin ystävät ja heidän lapsensa. Se ymmärsi ihmisten huolia ja vaivoja ja saikin tuttavapiirissä lisänimen Teresa (Äiti Teresaa mukaellen).

Harmillisesti Tyynen lonkat eivät olleet priimat, joten kasvatustyön aloittaminen sai edelleen siirtyä. Näyttelyt jäivät ja harrastimme TOKO-kursseja sekä valmistauduimme taipumuskokeisiin...huolella. Neljännellä yrittämällä, heinäkuussa 2009, saimme Tyynen kanssa vihdoin NOU1-tuloksen. Koko samaisen kesän harrastimme myös uutta lajia, vesipelastusta. VEPE näytti olevan tälle uimamaisterille oikein oiva laji ja suunnittelin sen kanssa soveltuvuuskokeeseen osallistumista. Tyyne-Teresa kuitenkin kuoli yllättäen vajaan viiden vuoden iässä jättäen suuren surun sydämeeni.  

Keväällä 2008 toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja hankin toisen koiran Tyynen kaveriksi. Sain sijoitukseen Strongline's Unreal -nimisen kaunottaren, joka totteli nimeä Lotta. Siis todella totteli! Jotain oli ehtinyt oppia kolmatta koiraa kouluttaessaan... Lotan kanssa suoritimme taipumuskokeen toukokuussa 2009 sen ollessa 1 v ja 3 kk. Tämä kertoo Lotasta paljon. Se oli erittäin rauhallinen ja oppivainen tyttö ja olenkin sanonut, että mitä se ei opi, johtuu vain minun taidottomuudestani opettaa. Lotan kanssa kävimme näyttelyissä, NOME-treeneissä, MEJÄ-treeneissä, VEPE-treeneissä ja starttasimme kerran NOME-kokeessakin. 

Suureksi onnettomuudeksi Lotan ristiside alkoi pettää ja se leikattiin syksyllä 2011. Toipuminen sujui mallikkaasti, kunnes kesällä 2012 se alkoi ontua leikattua jalkaa ja kuvista paljastui paha nivelrikko. Koko kesän 2012 etsime sopivaa hoitoa. Elokuussa toisen polven ristiside katkesi ja jouduin tekemään raskaan päätöksen päästää se kivuistaan.   

Kesällä 2010 perheeseemme saapui uusi pentu nimeltään Lilli. Lillin tulo oli enemmän kuin tervetullut, olinhan nauttinnut suunnattomasti elämästä kahden koiran kanssa. Oli niin hauskaa seurata niiden keskinäisiä suhteita, nähdä niiden hoivaavan toisiaan, nähdä, miten pentu oppii isommalta niin hyvässä, kuin pahassakin. 

Elo kahden koiran kanssa oli riemukasta! 

Lillin kanssa olemme osallistuneet taipparikursseille, leireilleet, treenailleet, ulkoileet ja ihmetelleet maailman menoa. Toki matkalle on mahtunut huolta ja murhettakin, niin kuin elämässä aina. 

Totuttelimme vuoden päivät elämistä kahdestaan. Suurta iloa meille on tuottanut ne kerrat, kun Lotan poika, Felix, on ollut hoidossa Vallilassa. Kaksi ystävystä on saanut reuhata keskenään, kävellä ulkona rinnatusten ja lopulta nukahtaa sängyn pehmeään jalkopäähän vieretysten.

Elokuussa 2013 oli vihdoin aika katsoa eteenpäin ja meille muutti Lotan tyttärentytär, Lyyti!

Haave omasta pentueesta elää edelleen. Sitä odotellessa olen päässyt läheltä seuraamaan hyvän ystävän kasvatustyötä ja saanut tärkeää kokemusta tulevaisuutta varten.